The release of the Nike x Sean Wotherspoon Air Max 1/97

What a joyous day it was!

Here are some of the happy winners of the AM 1/97 writing competition picking up their shoes last Saturday.

Below you will find also a few of the winning texts in no specific order.

The winning writings were chosen for each size separately and specifically according to the stock we had, so many great and well written stories unfortunately had to be left outside the winning bunch.

Once again, thank you so much for all the stories you send us, we had a great time reading them!

NOTE THAT THE TEXTS APPEAR HERE ANONYMOUSLY AND IN NO SPECIFIC ORDER RELATED TO THE PERSON IN THE PICTURE.

Sonnet to Airmax

When I do look right at my socks and feet,

I see them bare with no Airmax thereupon.

I do not see the gleam of colours so sweet

And retro, or the great blue wave icon.

 

My senses need the awesome corduroy,

And they adore the red old-skool cushion.

I have a windbreaker to match, oh boy,

And to acquire the shoes is my mission.

 

Because of this sorrow, my mood grows dark,

And focus not my mind will ever, for I

Will never feel Sean Wotherspoon’s great mark,

My feet stay blank. Due to this sad fact, I cry.

 

This great big problem that I have today,

Would go away by winning this giveaway.

Airmax and I

Back in the day when I was living in Tenerife, I was 14 or so and after school I would head home but always pass the skate park, as I loved to see the graffiti and catch up with some friends and get up to mischief.

At the park there was always sneakers tied by the laces hanging on electrical wires around 10 metres high, usually all scuffed and worn. Anyways one day, a normal regular day heading to the skate park, one of my friends noticed a fresh white and red pair of nikeys hanging on the electrical wires. So our only objective for 2 days and nights was trying to get these pair of nikeys down.

We tried kicking footballs, throwing rocks, throwing skateboards and even our own battered sneakers. We even called the fire brigade but when they asked what was the problem they were not interested.

A couple of days later with all hope lost, I went down to the skate park as usual to find nobody there. So just as I am about to leave since I was alone I had thought “damn it I am going to give it one last shot to get these bad boys down” so I picked up this frail football off the floor and launched it not with much hope and before I knew I struck one the shoes, in slow motion they’ve unravelled and dropped out off the sky. I couldn’t believe I done it and looked around to see if I had an audience but nobody was around. I sprinted as fast as I could before even taking a look at them. As I got back home, I wanted to tell my friends but I thought no I am going to wear them to school tomorrow and surprise them. So the following morning I woke up and could not wait to get there. As I approached the school gate I could see people looking at my feet in disbelief, there were 2 reasons why people were looking at me in that way, 1. because they couldn’t believe I gotten them down and 2. Because they were 4 sizes too big… but I did not care it was the best day in school I had.

As time went on went on I found out they were a pair of air max 1s and no matter how many socks I could fit on my feet the sneakers did not fit. So I decided to give them to my dad because they fit him. In return he bought me a pair of air max 1s that finally fitted me. Ever since then we buy each other sneakers every year and I always wonder how the hell did them sneakers end up there.

 

”Airmax & I”

Tämä tarina juontaa juurensa pitkän ajan taakse. Mutta niin monet – jopa useimmat – hyvät tarinat tekevät. Jopa tossuista kertovat.

Elettiin loppuvuotta 1997. Olin nuori mies tuolloin. Elämäni koostui poplevyjen kuuntelusta, bändissä soittamisesta, Helsingin indie-pop-skenen kuvioissa pyörimisestä. Uudenmaankadusta, Cafe Fredasta, Iso-Robasta. Elin Oasiksen, Pulpin ja Blurin tahdittamaa brittipop-lad-unelmaa, joka alkoi saada kuitenkin kaiken aikaa enemmän vaikutteita Amerikasta. Bändikaverini olivat Espoon Olarissa kasvaneita skeittareita, joilta opin uusia asioita hiphopista, hardcoresta ja jenkkipunkista. Niihin tyyleihin kuului uudenlainen pukeutumistapa – jopa Gallagherin veljesten tai Stone Rosesin Ian Brownin casual-tuulipusakoita tyylikkäämpi ja urheilullisempi. Niihin kuului Nike, Carhartt, The North Face, Stussy, BAPE ja sellaiset asiat.

Tuohon aikaan tyylikkäimmät mahdolliset kengät olivat minulle 16-reikäiset Doc Martensit, Clarksin Wallabeet, Desert Bootsit tai Adidaksen Gazellet. Olin toki Face-lehden (ja satunnaisten muotilehtien) lukijana perillä modernien urheilutossujen kehityksestä 1990-luvun lopulla – ja salaa jopa saatoin fanittaa niitä hieman – mutta oma tossumakuni oli kuitenkin jossain määrin old skool -henkinen. Siihen en ollut varautunut, että kaikki, mitä urheilujalkineista ajattelen, tulisi muuttumaan yhdessä päivässä.

Eräänä iltana hyvä ystäväni ja bändikaverini, basisti Jamppa, tuli Pariisista (missä hänen vanhempansa tuohon aikaan asuivat) bänditreeneihin jalassaan tossut, jollaisia en ollut koskaan nähnyt. Yhtyeeni kaikki viisi nuorta popparipoikaa kerääntyi näiden uskomattoman kauniiden, hopeisten jalkineiden ympärille ihastelemaan niiden hohtavia heijastinraitoja. Casual-vaatteiden ja urheilutossujen rakastajana tunnettu Jamppa kertoi kenkien olevan Niken Air Max 97 Silver Bullet -mallia. Ja voi pojat, kuinka upeasti ne hohtivat lavalla, kun esiintymisvalot osuivat heijastimeen!

Siitä hetkestä eteenpäin olen haaveillut noista tossuista. Vaikkei minulla ollut varaa ostaa tuolloin Air Max 97 -paria itselleni, en osannut olla kateellinen tossuista. Olin vain onnellinen ystäväni puolesta: hänellä oli maailman kauneimmat tossut. Ei niin, että niitä olisi ehkä Helsingistä tuolloin löytänytkään.

Vuodet kuluvat, bändi hajoaa, mutta ystävyys Jampan kanssa säilyy. Minulla on perhettä, Jampalla on perhettä – Jamppa on myös toisen lapseni kummisetä. Urheilukenkiä tulee ja kenkiä menee: Air Forceja, Air Max 90:siä, Dunkeja, mitä milloinkin. Silti tuo vuonna 1997 nähty Air Max Silver Bullet kaivelee mielessäni.

Yhtäkkiä on maalikuu 2018. Sosiaalisen median feedissä alkaa vilistä kuvia toiseksi kauneimmista näkemistäni Air Max 97 -tossuista. Ne ovat täydelliset: aikuisen miehen Air Max 97:t! Vakosamettia, harmonisia, maanläheisiä värisävyjä.

Jos saan mahdollisuuden ostaa itselleni nämä tossut, omistan ne rakkaalle ystävälleni Jampalle. Ja ehkä vien hänet lasilliselle!

Airmax & I

Mun ihan ensimmäisiä sneakereitä oli Airmaxit. Ne olivat mulle erittäin rakkaat, vaikken 10-vuotiaana paljoa kengistä tiennytkään. Muistan vain, että rakastin niiden värejä, kirkkaan pinkkiä ja valkoista. Rakastan myös niiden hankkijaa, mun iskää.

Mun iskä on aivan hullu sneakerhead. Kengät hallitsee meidän kodin sisustusta melko vahvasti: kenkälaatikoita ja kenkiä löytyy joka kaapista, ja koko homma huipentuu isän huoneen valtavan kokoiseen kenkälaatikkoseinään. Iskä bongailee pitkin päivää sneakereitä netistä ja näyttää niitä mulle aina valtavan innoissaan. Sneakerit on sille iso osa sen elämää, ehkä jonkinlainen oma tapa tuoda persoonallista hohtoa arkeen.

Kasvaessa en aluksi oikeastaan ymmärtänyt koko sneakerhead-hommaa. Ihmettelin, miten iskä voi laittaa sneakereihin niin paljon rahaa, ja muutenkin satojen kenkäparien omistaminen kuulosti ihan hullujen hommalta. Muutenkin iskällä ja mulla on aina ollut aika vähän yhteisiä juttuja, tai ainakin on joskus tuntunut vaikealta löytää niitä.

Pikkuhiljaa iskän homma luisu käsistä; se aloitti ostamaan mullekin sneakereitä. Taas kerran, mun teini-iän ensimmäisiä sneakereitä oli Airmaxit. Ja sitten kävi ihan hullu juttu. Mäkin hurahdin koko hommaan. Mun oma kenkälaatikkoseinä ei vedä vielä ihan vertoja iskän seinälle, mutta se kasvaa pikkuhiljaa mun toimesta, ja erityisesti mun iskän toimesta.

Nykyään yksi iso asia, mikä mua ja mun iskää yhdistää, on sneakerit. Puheenaiheista löytyy usein keskustelua siisteistä sneakereista, keskustelua siitä, mitkä sneakerit olisi kiva hommata seuraavaksi. Sellasta haaveilua. On ollut mukava huomata, että olen päässyt johonkin iskän juttuun mukaan, ja että meillä on yhteinen juttu mistä me molemmat tykätään. Jouluna iskä antoi mulle lahjaksi mun uudet lempparikengät, Air Max 97 UL ’17, semmoiset vihreäkultaset.

Kun näin rafflen näistä Air Maxeista, mulle tuli olo, että olisi aika antaa takasin iskälle. Iskä on antanut mulle kaiken, opettanut paljon kaikkea, tukenut mua aina kaikessa, ja mikä tärkeintä lahjonut mut ihan pilalle hommaamalla sairaan siistejä sneakereita. Nämä Air Maxit olisivat täydelliset iskälle, värikkäät ja persoonalliset. Lisäksi Air Maxeilla on jotenkin symbolinen merkitys mun mielestä meidän sneakerien keräilyssä; koen, että mun sneakerien keräily alkoi niistä, ja samalla meidän yksi yhteinen iso juttu. Musta olisi sanoinkuvaamattoman hienoa yllättää iskä ja osoittaa sille kuinka kiitollinen oon kaikesta, tuomalla se yllätyksenä mun mukana ostamaan sille niitä sneakereitä. Tiedän, että se rakastaisi niitä.

Minä ja ilimakengät!

Kaek o alunperin lähtösin vuojelta yheksänelijä tai suattaapi olla yheksäviiski ku ekkaa kertaa piäsin näkemää nämä ilimatyynylliset kengät meijän huushollissa, oiskoha vielä ollunna nii että hautovat jossain etteisessä isäukon kusluikkareiden alla piilosa nii ettej vuan talonväestä kukkaan näe isännän uusia lenkkareita.

No miulle se oli rakkaatta ens silimäyksellä, ja äetille ei niinkää ku ukkosa o tuhlannu tuas Rhodoksen lomasiästöistä jonninjoutavvaa.

No itellähä ei palajoo etelänvetelien lomat sillon kiinnostana ku kahtelin ihhaille niitä ilimatyynyjä silimät ja suu aaki..

Ja aenahan sitä lapsella o pakko suada jottae hienoo ku näkkeep ja päeviä sitä kerkeski ruinoo ja sitten piästiin isäukon kotteron kyyvillä kylille kahtoo paekallisen Kesportin hyllyt läpi,

mutta eehä siellä peräkylillä mittää hienoo niihin aekoihin löytyny ja pettymys ol suur nuorella pojanklopilla.

Män vuosia etiäpäin ja olinhan miä tuassa ajassa kerinny laettoo rahhoo siästöön ja sitten sitä tultii luokkaretkellä isolle kirkolle Hesoihin käymään.

Siihen aekoo muita nuoria kiinnost linnanmäet ja tennispalatsit, ite halusin vuan piästä kauppoihin kahtellee kenkijä.

Pitkän päevän piätteeks ja monien raitsikka matkojen jäläkeen olin suanu vihdoin ostettua airvorset ja airmaxit, niistä molemmat ol laatuaa ensimmäiset ja kyllähä niillä kelepas mennä koulussa seuraava lukukauvet.

Nii ja sen verran eij oo vilimi pätkiny vuosie varrella ettenkö muistais rakkaette ilimakenkien mallia, ne oli Air Max 95 Neon greenit<3

AIRMAX & I

On yleisesti tiedostettu fakta, että Sean Wotherspoon ja kahdeksan muuta jalkinepäätä (eng. sneakerhead) kokoontuivat yhteen luomaan Airmax 1/97 kengän, joka on värikäs yhdistelmä Nike Airmax 1 ja Nike Airmax 97 kengistä. Kengät luotiin Niken järjestämässä ”Vote Forward”-kampanjassa, jossa Airmax-yhteisön jäsenet pääsivät äänestämään parhaasta kenkädesignista, voittajakenkä meni tuotantoon ja loppu onkin historiaa.

Yleistä tietoa ei kuitenkaan ole se, että miksi Sean & kumppanit valitsivat kenkiinsä juuri nämä tietyt värit, ruskean, vihreän, sinisen, turkoosin, vaaleanpunaisen, harmaan ja keltaisen. Tässä lyhyessä tutkimusanalyysissa pyrin valottamaan omaa teoriaani kyseisten värien valinnasta ja samalla perustelen, että miksi juuri minulle tulisi myöntää oikeus näiden juhlavien jalkineiden lunastamiseen.

Airmax 1/97 värikaartuma alkaa ruskeasta väristä, jota aistitaan, kun näköjärjestelmän pääosin punaiselle ja osittain vihreälle valolle herkät tappisolut ovat aktiivisia. Ruskean värin voi luoda tietokoneella vihreästä ja punaisesta, niiden ollessa valoisuusarvoiltaan vaikkapa 150 ja 75. Mielenkiintoista kyllä, näitä kahta samaa väriä käyttämällä voi luoda myös keltaisen värin, jos hyödyntää sopivassa suhteessa esimerkiksi 530 nanometrin vihreää ja 650 nanometrin punaista valoa. Airmax 1/97 seitsemästä eri väristä neljä ovat siis vihreää tai punaista sävyä, sekä niiden sekoituksia.

Miten tämä sitten liittyy Seaniin ja Airmax 1/97 kenkiin? Noh, antakaas kun selitän:

Kuten me kaikki tiedämme värisokeuden yleisin muoto on puna-vihersokeus, kyseessä on siis ihan aito diagnosoitu silmän vajaatoiminta, eikä poliittinen haukkumasana. Tämän datan perusteella on erittäin helppo yhdistää pisteet yhteen, Sean ja kumppanit tekivät Airmax 1/97 kengistä puoliksi näkymättömät noin 8%:lle miehistä heidän ollessaan värisokeita (vastaava luku on naisilla ainoastaan 0,4%). Sneaker-kulttuurin ollessa miespainotteista ja miesvoittoisten urheilulajien innoittamaa Sean halusi ottaa kantaa tähän tasa-arvo-ongelmaan suunittelemalla kengät, jotka näkyvät värikkäämpinä naisille, kuin miehille! Tällaisen lopputuloksen aikaansaaminen on varmasti vaatinut lukuisien tuntien suunnittelutyön, mutta sen yhteiskunnallista painoarvoa ei voi missään nimessä vähätellä. Täten tahdonkin osoittaa suorastaan ylitsepursuavan haluni saada itselleni nämä tasa-arvoa edistävät samettiset taideteokset.(En todellakaan ota kantaa siihen kysymykseen, että onko jo valmiiksi värisokeiden miesten syrjiminen millään mittarilla ok)

Ettei ketään jäisi harmittamaan, käydään vielä lyhyesti läpi kenkien muutkin väri (ja wannabe-värit kuten harmaa):

Käsittelemättä jäi enää sininen ja harmaa, harmaa ei itsessään ole värisävy, vaan se kuuluu värittömiin eli ns. akromaattisiin sävyihin, sillä ei siis ole tiettyä valon aallonpituutta. Toivon, ettei harmaa tai harmaanmieliset langeta minulle syytettä syrjinnästä tämän kirjoituksen pohjalta, mutta tässä kontekstissa en yksinkertaisesti voi laskea sitä väriksi muiden rinnalle. Nyt meillä on enää jäljellä sininen väri ja sen Turkkilainen korukivestä nimensä saanut serkku pierre turquoise, eli turkoosi. Siniset sijoittuvat spektrillä lyhytaaltoiseen päähän eli ovat aallonpituudeltaan noin 360-490 nanometrin mittaluokan välissä. Sininen on taivaan ja meren väri, se saatetaan myös liittää luottamukseen ja surullisuuteen. Surullisuus puolestaan saatetaan liittää siihen tunnetilaan, jota koen jollei minulle myönnetä lupaa ostaa Airmax 1/97-kenkiä. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä tunneskaalaa ja mielihyvähormonien ilotulitusta, jota kokisin laittaessani jalkaan itse Sean Wotherspoonin suunnittelemat Airmax 1/97 tasa-arvo tallustimet, himoitsen näitä kenkiä enemmän kuin painoindeksin 30 ylittävä henkilö himoitsee friteerattua banaania vaniljajäätelöllä ja kinuskilla.